Lyhdyt elämän tiellä

Välillä sitä muistelee aikaa ennen meidän pientä Iris-hauvaa. Annetaan siis Iriksen blogista pieni tila myös menneille karvakuonoillemme. Muistoissamme elää ikuisesti iki-ihana Celinda-sheltti. Cessi oli kaunis pehmeäturkkinen pellavapää, jonka mamma oli anoppi Carola. Cessi osasi sanoa "brrr" pyydettäessä ja hän rakasti olla mamman pentu vanhoille päivillensä saakka. Pennuksi sitä aina kutsuttiinkin ja viimeisenä päivänään koki huikean veneretken merellä mammansa kanssa. Upeaa koiranelämää, sanoisinko.

Niki oli reipas neulanenä, joka oli myös Carolan kasvatti. Vauhtia riitti, mutta silti tuon pienen tytön sisällä asui oikea kaunotar, joka tiesi olevansa kaunis. Niki oli erityinen koira, joka löysi usein paikkansa tuon ukkokultani sängyn jalkopäästä.

Soraya oli Nikin pentu ja meidän perheen koira. Sossi ei osannut leikkiä pallolla ja Sossin korvat sojottivat kohti taivasta! Silti Soraya oli se, joka osasi lukea ajatuksia ja tiesi tarkalleen, mikä mamman on ja laittoi nenän kainaloon juuri oikealla hetkellä, aina. Sossi oli myös aina mukana aivan joka paikassa, pieni perskärpänen. Sorayan sydän oli täyttä kultaa ja hän opetti mammalle elämästä äärettömän paljon!

 

Ikävä on menneitä karvakuonoja, se on selvää, mutta jokaisella heistä on meidän sydämissämme oma koiran mentävä kolonsa. Iris ei ota kenenkään edesmenneen hauvan paikkaa, vaan juuri sen oman Iriksen näköisen paikkansa. Tänään oltiin ulkoilemassa ja Iris sai jostain päähänsä, että kaikkea siis aivan kaikkea voi haukkua. Autotallin seinässä olevaa linnunpönttöä - oi kyllä! Pojun rattaita - jees! Savupiippua, josta tuli savua tuulen mukana päin kuonoa - meteliä!!! Peuran jälkiä - metelit kehiin! Mamman kahvimukia rattaita työnnellessä - kunnon murinat! Isin kuorma auto pihassa - ulinahaukut sille! Päätetään tämä postaus vielä hauskaan videopätkään, joka tapahtui viimeviikolla. Iris on olevinaan todella todella vaarallinen koira.